Liittovaltion hallintotuomioistuin: tuomio 19. helmikuuta 1992 (6 C 3.91).

Osana ennustepäätöstä siitä, täyttääkö Bekenntnisschulen annettavalle tutkinnolle asetetut vaatimukset, hyväksyntäviranomaisen on myös tutkittava, voidaanko opetuksen tavoitteet jäädä saavuttamatta erityisten Bekenntnisschulen-opetuksen tavoitteiden ja erityisesti niiden opetustavan vuoksi; tämä ei merkitse rippikoulun tutkimista ja arviointia, jota ei voida hyväksyä.

Vaatimus, jonka mukaan opetustavoitteita ei saa ”alittaa", ei edellytä positiivista näyttöä opetustavoitteiden vastaavuudesta, vaan ainoastaan konkreettisiin havaintoihin perustuvaa - todennettavissa olevaa - ennustetta siitä, että - oletettavasti - ei ole merkittäviä puutteita verrattuna vastaavien julkisten koulujen opetustavoitteisiin.

Hampurin yksityiskoululaki, sellaisena kuin se on muutettuna 4.12.1990, ei loukkaa peruslain 7 §:n 4 ja 5 momentissa turvattua yksityisten koulujen vapautta, kun se julistaa Hampurin koululaissa julkisille kouluille säädetyt kasvatustavoitteet sitoviksi myös yksityisille vaihtoehtoisille kouluille, mukaan luettuna Bekenntnisschulen; nämä kasvatustavoitteet on jo pääosin johdettu suoraan itse perustuslaista, erityisesti peruslain 1 §:n 1 ja 2 momentista yhdessä 2 §:n ja sitä seuraavien pykälien sekä 20 §:n kanssa.

Bekenntnisschulenin kasvatustavoitteisiin on kuuluttava myös vähimmäistason suvaitsevaisuus siinä mielessä, että muiden erilaisia vakaumuksia siedetään ja oppilaiden yksilöllistä havainto- ja arviointikykyä kunnioitetaan ja edistetään, mutta ei puolueettomuutta ja avoimuutta siinä mielessä, että kouluopetuksen päättyessä ei pitäisi olla selvää sitoutumista tiettyihin uskomuksiin ja tiettyihin arvoihin; tässä yhteydessä myös oman uskontokunnan edistäminen on sallittua.

Jos vastoin aiempaa ennustetta Bekenntnisschulenin opetus ei täytä edellä mainittuja vaatimuksia, valtio voi ja sen täytyy puuttua tähän valtion kouluvalvonnan keinoin.

Tapauksen tosiseikat

Osapuolet kiistelevät siitä, voidaanko yksityisen peruskoulun perustamislupa Bekenntnisschulen-kouluna evätä sillä perusteella, että erityisesti sen tunnustukselliset opetuksen tavoitteet ovat peruslain 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä tarkoitettuja vastaavien julkisten koulujen opetuksen tavoitteita huonommat.

Kantaja, yhdistys Freie Bekenntnisschulen - FCBH, perustettiin vuonna 1986 perustamaan ja tukemaan FCBH:ta yksityisenä vaihtoehtokouluna. Koulu on tarkoitus perustaa kristilliseksi ”evankeliseksi" Bekenntnisschulen, raamatulliselta pohjalta toimivaksi. Uskon perustana on ainoastaan Raamattu, ja uskon tuotteina ovat Apostolien uskontunnustus ja vuoden 1846 evankelisen liiton periaatejulistus. Yhdistykseen voivat liittyä vain kääntyneet ja uudestisyntyneet kristityt (vuoden 1846 Evankelisen liiton sääntöjen 2 §:n käsityksen mukaan), jotka harjoittavat tunnustusta ja anteeksiantamusta; sama koskee kaikkia opettajia. Koulun huoli tulisi kuitenkin aina esittää vain tarjouksena vanhemmille ja oppilaille.

Joulukuussa 1986 kantaja haki vastaajalta, Hampurin vapaalta ja hansakaupungilta, lupaa August-Hermann-Francke-Schule -nimisen Bekenntnisschulen-tyyppisen koulun perustamiseen yksityisenä vaihtoehtokouluna; hallintomenettelyn aikana hän rajoitti hakemuksensa koskemaan vain peruskoulun perustamista. Hän esitti pedagogisen konseptin, jonka mukaan kaiken opetuksen olisi suuntauduttava Raamattuun; se olisi ainoa mittapuu, jonka mukaan opetuksen aikana mahdollisesti tarvittavia keskusteluja muiden ideologioiden ja maailmankatsomusten kanssa voitaisiin käydä. Koulun tulisi kuitenkin olla avoin kaikkien uskontokuntien oppilaille edellyttäen, että heidän vanhempansa tai huoltajansa hyväksyvät koulun pedagogisen konseptin. Opetustavoitteiden osalta noudatettaisiin periaatteessa valtion kouluja koskevia ohjeita ja opetussuunnitelmia, mutta erityistä painoa annettaisiin kuitenkin kantajan uskontokunnalliselle sitoutumiselle.

Vastaajan pyynnöstä kantaja toimitti joulukuussa 1987 tarkistetun pedagogisen konseptin, jota hän tarkisti uudelleen kahdessa kohdassa maaliskuussa 1990 muutoksenhakumenettelyn aikana. Sen mukaan FCBH:ssa Raamattu on kasvatuksen, koulutuksen ja opinnäytetyön ratkaiseva vertailukohta jokaisella oppitunnilla ja koko kouluelämässä. Siinä mainitaan muun muassa kasvatustavoite, jonka mukaan oppilaista on muodostettava kokonaisvaltaisia persoonallisuuksia: ”Kaiken kaikkiaan hengellinen ja luonteenomainen kasvatus on etusijalla muihin kasvatuksen osa-alueisiin nähden. Henkisen tason tulisi kuitenkin olla vähintään yhtä korkea kuin valtion kouluissa …". Hengellinen kasvatus palvelee kasvatusta uskoon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, ja kristilliseen elämään Pyhän Hengen yhteisössä. Koulu haluaa ja voi tarjota tähän rohkaisua ja tukea, koska sen tehtävänä on tarjota Jumalan pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa rakkaudella ja tarmokkaasti. Mutta se ei voi taata kristillistä uskoa kasvatustoimenpiteidensä onnistumisena, eikä se harjoita mitään epäterveellistä painostusta."

Kun vastaajan käynnistämä lupamenettely pysähtyi, kantaja nosti aluksi laiminlyöntikanteen lokakuussa 1988. Vastaaja kieltäytyi 26.7.1989 tekemällään päätöksellä hyväksymästä kantajan suunnittelemaa peruskoulua. Perusteluinaan se totesi, että kyseessä ei ollut peruslain 7 §:n 5 momentissa tarkoitettu ”Bekenntnisschulen", koska siihen kuuluivat vain protestanttisten aluekirkkojen, katolisen kirkon ja juutalaisyhteisöjen koulut. Suunniteltu koulu ei myöskään täyttänyt kasvatustavoitteidensa osalta vaatimusta vastaavuudesta julkisten koulujen kasvatustavoitteisiin nähden.

Tämän jälkeen kantaja muutti hakemustaan vastaajan suostumuksella ja pyysi, että 26.7.1989 tehty päätös kumotaan ja että vastaaja velvoitetaan myöntämään hänelle lupa perustaa Bekenntnisschulen nimellä ”August-Hermann-Francke-Schule".

Hallinto-oikeus hylkäsi kanteen 17. tammikuuta 1990 antamallaan tuomiolla. Sen mukaan kantajan suunnitteleman koulun opetuksen tavoitteet olivat peruslain 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä tarkoitetulla tavalla huonommat kuin vastaavien julkisten koulujen opetuksen tavoitteet. Se katsoi, että opetustavoitteisiin, joihin myös julkisten koulujen on pyrittävä, kuuluvat ne, joiden toteuttamisesta julkisissa kouluissa säädetään perustuslaissa. Erityisesti se piti avoimuuden ja suvaitsevaisuuden periaatteita edellytyksenä asialliselle keskustelulle toisin ajattelevien kanssa; koska kantajan opetuskonsepti ei kokonaisuudessaan vastannut näitä opetustavoitteita, hänen suunnittelemaansa peruskoulua ei voitu hyväksyä.

Kantajan valituksesta Hampurin ylempi hallinto-oikeus muutti 26. marraskuuta 1990 antamallaan tuomiolla hallinto-oikeuden tuomiota ja velvoitti vastaajan 26. heinäkuuta 1989 tekemän kielteisen päätöksen kumoamalla sen myöntämään kantajalle luvan perustaa peruskoulu nimellä ”August-Hermann-Francke-Schule" (ks. SPE n.F. 238 nro 15). Se esitti seuraavat perustelut: Kantajan suunnittelema peruskoulu oli peruslain 7 §:n 5 momentissa tarkoitettu Bekenntnisschulen. Vastaajan näkemys, jonka mukaan tässä säännöksessä käytetty termi ”Bekenntnisschulen" kattaa Weimarin perustuslain (Weimarer Reichsverfassung - WRV) 146 ja 147 §:n tavoin vain protestanttisten aluekirkkojen, katolisen kirkon ja juutalaisyhteisöjen Bekenntnisschulen, ei saa tukea peruslain 7 §:n 5 momentin sanamuodosta ja rajoittaa perusteettomasti oikeutta yksityisen peruskoulun sallimiseen Bekenntnisschulen. Perustuslain 4 §:n 1 momentti suojaa uskonnollisen ja aatteellisen tunnustuksenvapauden rajoituksetta, ei ainoastaan protestanttisiin aluekirkkoihin, katoliseen kirkkoon tai juutalaisyhteisöihin perustuvan uskonnollisen tunnustuksenvapauden. Vastaajan viittaus ”Weimarin koulukompromissiin", sellaisena kuin se ilmenee Saksan perustuslain 146 ja 147 artiklasta, josta peruslain 7 artiklan 5 kohdan säännös on johdettu, ei voi oikeuttaa tämän perusoikeuden suppeampaa ymmärtämistä. Pikemminkin julkisten koulujen takaamisen osalta peruslaissa on tietoisesti menty Weimarin ajan oikeustilaa pidemmälle. Koska kantaja halusi ylläpitää suunnittelemaansa koulua kristillisen tunnustuksen pohjalta, jossa uskon todistuksina olivat Apostolinen uskontunnustus ja Evankelisen liiton periaatejulistus vuodelta 1846, kyseessä oli GG 7 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu Bekenntnisschulen.

Myös kantajan suunnittelema peruskoulu täyttää GG:n 7 artiklan 4 kohdan vaatimukset ”ilman rajoituksia". Erityisesti se ei ole opetuksen tavoitteidensa osalta huonompi kuin julkiset koulut. Vastaaja ei puhu hylkäämisilmoituksessaan - toisin kuin GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä - ”opetustavoitteista" vaan ”kasvatustavoitteista" ja ylittää siten GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virkkeen vaatimukset. Tästä säännöksestä voitiin alun perin päätellä vain, että julkisen koulun opetuksen oli kannustettava oppilaita saavuttamaan ne tutkinnot, jotka he saisivat julkisessa koulussa. Kantajan tapauksessa tämä oli oletettava, koska hänen suunnittelemassaan koulussa pyrittiin vähintään valtion koulujen tasoa vastaavaan älylliseen suoritustasoon.

Liittovaltion perustuslakituomioistuimen ja liittovaltion hallintotuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan GG:n 7 artiklan 4 kohdan 3 virkkeessä käytetty termi ”opetustavoitteet" sisältää kuitenkin myös ”kasvatustavoitteet" kattavana terminä, koska valtiolla on GG:n 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti vanhempien rinnalla yhtäläinen kasvatustehtävä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastaajalla olisi oikeus tehdä koululaissaan valtion kouluja varten säädetyistä kasvatustavoitteista sitova normi myös yksityisille Bekenntnisschulen. Sitä paitsi kantajan kasvatuskonsepti täyttää olennaisilta osin vastaajan vaatimukset valtion koulujen kasvatustavoitteista. Poikkeamat ovat tunnustuksellisia ja tästä syystä sallittuja, koska peruslain 7 §:n 5 momentissa huoltajille myönnettyä oikeutta uskontokuntansa mukaiseen yksityiseen peruskouluun ei saa heikentää sillä, että valtio tarkastelee uskontokuntaa, alistaa sen arvioitavaksi ja evää luvan sillä perusteella, että oppilaiden opetus uskontokuntansa perusteella ei ole yhtä vapaata ja neutraalia kuin valtion kouluissa. Vain silloin, kun yksityisten peruskoulujen opetustavoitteet ovat ristiriidassa perustuslain perusarvojen kanssa, valtio voi evätä luvan.

Tämä ei ollut odotettavissa kantajan suunnittelemassa koulussa. On totta, että yksityiset Bekenntnisschulen jäisivät opetustavoitteissaan jälkeen julkisista kouluista, jos se sulkisi opetussuunnitelmastaan pois kaiken sen, mikä ei ollut pätevää ennen sen tunnustusta; tätä ei kuitenkaan ollut pelättävissä kantajan kohdalla, varsinkin kun sen opetussuunnitelmat tuskin erosivat valtion koulujen opetussuunnitelmista. Sikäli kuin opettajien uskontokunta vaikutti opetukseen, tämä oli perusteltua Bekenntnisschulen-koulussa. Lopuksi kantajan opetuskonsepti ei oikeuttanut päättelemään, että oppilaille oli tarkoitus pakottaa rippikouluun; tältä osin kantajan lupaus olla harjoittamatta kohtuutonta painostusta ansaitsi ensinnäkin luottamuksen. Jos koulun hyväksymisen jälkeen ilmenisi epätoivottua kehitystä, vastaajalla oli mahdollisuus puuttua asiaan valtion kouluvalvonnan keinoin.

Sen jälkeen, kun muutoksenhakutuomio oli annettu 26. marraskuuta 1990, vastaajan Bürgerschaft muutti yksityisoppilaitoslakia 21. heinäkuuta 1989 (HmbGVBl. s. 160) annetulla 3. lailla yksityisoppilaitoslain muuttamisesta 4. joulukuuta 1990 (HmbGVBl. s. 245) siten, että 7 §:n 7 momentin säännöksessä säädetään 1, joka koskee julkisten koulujen vaihtoehtoisiksi kouluiksi hyväksymisen edellytyksiä, lisättiin uusi numero 1, jonka mukaan vaihtoehtoisen koulun opetustavoitteiden on täytettävä 17 päivänä lokakuuta 1977 annetun Hampurin koululain (HmbGVBl. s. 297), sellaisena kuin se on muutettuna 18 päivänä kesäkuuta 1985 (HambGVBl. s. 143), 2 §:n 1 ja 2 momentin vaatimukset, sellaisina kuin ne koskevat julkisia kouluja.

Vastaaja on valittanut korkeimman hallinto-oikeuden tuomiosta, jonka senaatti on hyväksynyt ja jossa se väittää, että 7 artiklan 4 ja 5 kohdan liittovaltion normeja on rikottu. Se vetoaa seuraaviin perusteisiin: Valituksenalainen tuomio on liittovaltion oikeuden vastainen siitä yksinkertaisesta syystä, että kantajan suunnittelema yksityinen peruskoulu ei ole GG:n 7 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu ”Bekenntnisschulen", joka voidaan hyväksyä. Tätä säännöstä oli tulkittava rajoittavasti Weimarin perustuslain mukaisen oikeustilan mukaisesti siten, että vain Hampurissa perinteisesti toimineet Bekenntnisschulen voitiin sisällyttää hyväksyttävien koulujen joukkoon. Peruslain 7 §:n 5 momentin mukaisen yksityisten Bekenntnisschulen-oppilaitosten etuoikeutetun aseman perusteena ei ollut vanhempien ja oppilaiden perusoikeuksien huomioon ottaminen, vaan niiden suurten uskonnollisten yhteisöjen vaatimukset, jotka pyrkivät saamaan oikeudellista suojaa mahdollisuudelle perustaa Bekenntnisschulen.

Hovioikeus oli myös rikkonut peruslain 7 §:n 4 momentin 3 virkettä, jota sovelletaan rajoituksetta myös peruslain 7 §:n 5 momentissa säänneltyihin yksityisiin peruskouluihin. Kantajan suunnitteleman yksityisen peruskoulun opetuksen tavoitteet olivat nimittäin tässä säännöksessä tarkoitetulla tavalla alempiarvoisia kuin vastaavien julkisten koulujen opetuksen tavoitteet. Näihin opetuksen tavoitteisiin kuuluivat myös kasvatustavoitteet. Tältä osin on ainakin muutoksenhakuasteessa lähdettävä Hampurin koululain 2 §:n 1 ja 2 momentin vaatimuksista, jotka Hampurin lainsäätäjä on sittemmin säätänyt myös yksityisille vaihtoehtoisille kouluille. Liittovaltion hallintotuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan hovioikeuden oli sovellettava (ensimmäistä kertaa) tätä valtiosääntöä, joka oli annettu vasta valituksenalaisen tuomion antamisen jälkeen, joten hovioikeus ei ollut vielä voinut soveltaa sitä. Näiden Hampurin koululain 2 §:n 1 ja 2 momentin mukaisten kasvatustavoitteiden perusteella, jotka nyt sitovat myös yksityisiä vaihtoehtoisia kouluja, kantajan suunnittelemaa yksityistä peruskoulua ei voitu hyväksyä, koska se ei täyttänyt näitä kasvatustavoitteita. Näiden julkisille kouluille asetettujen kasvatustavoitteiden sitovuuteen ei ollut perustuslaillisia vastaväitteitä, vaan niissä ainoastaan täsmennettiin ne vaatimukset, jotka liittovaltion perustuslain 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä suoraan normitettiin yksityisille vaihtoehtoisille kouluille perustuslain 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä. Tämän lisäksi Hampurin koululain 2 §:n 1 ja 2 momentissa säädetyt kasvatustavoitteet eivät, jos niitä tulkitaan oikein, lähtökohtaisesti menneet pidemmälle kuin ne vaatimukset, joita jo perustuslain nojalla sovellettiin, ja ne olivat tältä osin hovioikeuden käsityksen mukaan sitovia myös kantajan suunnittelemaa peruskoulua varten. Näihin kuuluivat erityisesti ne vaatimukset, jotka seuraavat peruslain perustavanlaatuisista arvolähtökohdista, kuten avoimuus aatteellisten ja uskonnollisten näkemysten moniarvoisuutta kohtaan ihmisarvon määrittämän ihmiskuvan ja persoonallisuuden vapaan kehittymisen, itsemääräämisoikeuden ja henkilökohtaisen vastuun näkökulmasta. Vaikka yksityisellä Bekenntnisschulen on vapaus suunnata opetuksensa ja erityisesti kasvatustavoitteensa oman tunnustuksensa mukaisesti, on ennen kaikkea varmistettava, etteivät julkiset koulut jää jälkeen niistä perusopetuksen tavoitteista, mukaan lukien kasvatustavoitteet, jotka valtio on asettanut julkisille kouluille. Hovioikeus jätti tunnustamatta nämä liittovaltion lain mukaiset vaatimukset ja myönsi kantajalle vaatimuksen suunnittelemansa yksityisen peruskoulun hyväksymisestä, vaikka hän ei esittämänsä opetuskonseptin mukaan pyrkinyt avoimuuteen, vaan hänen tulkintansa Raamatusta opetuksen ja kasvatuksen perustana kaikilla elämänalueilla perustui rigorismiin ja dogmatismiin. Jos peruslain 7 §:n 4 momentin mukaista liittovaltion oikeusnormia sovelletaan oikein, se sulkee pois kantajan vaatimuksen hänen suunnittelemansa yksityisen peruskoulun hyväksymisestä.

Kantaja puolustaa riidanalaista tuomiota ja laajentaa aiempia väitteitään. Hän katsoo, että hänen pedagoginen konseptinsa täyttää myös Hampurin koululain 2 §:n 1 ja 2 momentin hyväksymisvaatimukset, erityisesti koska niissä ei ole minkäänlaista sisällöllistä arviointia ja koska valtion velvollisuus tiukkaan uskonnolliseen ja aatteelliseen puolueettomuuteen huomioon ottaen myös tällaisesta arvioinnista on pidättäydyttävä. Tämä oli lähtökohta hänen arvoilleen, jotka eivät missään tapauksessa olleet ristiriidassa valtion kasvatustavoitteiden kanssa, vaan ainoastaan täydensivät niiden sisältöä. Erityisesti hänen suunnittelemassaan yksityisen peruskoulun oppitunneilla ei puuttuisi vaadittavaa avoimuutta, vaikka lopussa olisikin selkeä sitoutuminen Raamattuun ja sen ihmiskuvaan, mikä oli kuitenkin perusteltua peruslain 7 §:n 5 momentin nojalla nimenomaisesti sallitulle Bekenntnisschulen. Koska se lisäksi tarjosi vastaajan mielestä julkisten koulujen opetussuunnitelmia vastaavien opetussuunnitelmiensa vuoksi takeet siitä, että suunnitellun koulun oppilaat saisivat julkisten koulujen oppilaita vastaavan koulutuksen, ja koska sen kasvatustavoitteet täyttivät myös Hampurin koululain (vähimmäis)vaatimukset, hovioikeus ei ollut rikkonut liittovaltion lakia olettaessaan, että sen suunnittelemalle yksityiselle peruskoululle oli myönnettävä lupa.

Liittovaltion pääsyyttäjä osallistuu menettelyyn. Hän kiistää kantajan tavoin hovioikeuden liittovaltion oikeuden rikkomisen, koska valtion määrittelemät arvotavoitteet, joiden taakse kantajan suunnitteleman yksityisen peruskoulun opetustavoitteet eivät saa jäädä taka-alalle, eivät suinkaan sulje pois koko Bekenntnisschulenin opetuksen tunnustuksellista luonnetta.

Päätöksen perusteluista

Valitus voidaan ottaa tutkittavaksi, mutta se ei ole perusteltu. Vaikka riidanalainen tuomio ei olekaan täysin liittovaltion lainsäädännön mukainen, se osoittautuu lopputuloksena oikeaksi (VwGO 144 §:n 4 momentti).

Sääntönsä mukaan kantaja haluaa perustaa yleiskristilliseltä ”evankeliselta" pohjalta Raamattuun sidotun ja uskoa avaavan yksityisen peruskoulun, jossa nuoria kasvatetaan raamatullisen ihmiskuvan mukaisesti ja Raamatun perusteella Jumalan ilmoitettuna sanana; apostolinen uskontunnustus ja Evankelisen Allianssin periaatejulistus vuodelta 1846 ovat uskontunnustuksia. Hovioikeus on perustellusti katsonut, että tällainen koulu on peruslain 7 §:n 5 momentissa tarkoitettu Bekenntnisschulen, joka on sallittu siinä ja 4 momentissa mainituin edellytyksin. Tämä ei erityisesti edellytä, että kyseinen uskontokunta voidaan lukea johonkin vakiintuneista kirkkokunnista - protestanttiseen alueseurakuntaan, katoliseen kirkkoon tai juutalaiseen yhdyskuntaan. Vastaajan olettamukselle, että koska GG:n 7 §:n 4 ja 5 momentin säännöksen sanamuoto perustuu WRV:n 147 §:n 1 ja 2 momentin säännökseen, ei ole riittävää näyttöä siitä, että Weimarin valtakunnan perustuslain mukaista oikeustilaa olisi pidettävä myös sisällöllisesti lähtökohtana. Tätä ei voida päätellä GG:n 7 §:n 4 ja 5 momentin lainsäädäntöhistoriasta (ks. tarkemmin myös senaatin tuomio 19.2.1992 - BVerwG 6 C 5.91 -).

Se, että kantajan suunnittelema yksityinen peruskoulu on peruslain 7 §:n 5 momentissa tarkoitettu Bekenntnisschulen, seuraa - kuten hovioikeus oikein selitti - tämän säännöksen ja peruslain 4 §:n 1 momentin välttämättömästä rinnastamisesta, jonka mukaan uskonvapaus, omantunnonvapaus ja uskonnollisen tai aatteellisen vakaumuksen vapaus ovat loukkaamattomia. Uskon ja omantunnon sekä uskonnollisen ja aatteellisen vakaumuksen rinnakkaiselo GG 4 artiklan 1 kohdassa tekee selväksi, että yhtäältä perustuslaissa tehdään selvä ero uskonnon ja aatteellisen vakaumuksen välillä, mutta toisaalta uskonnolliseen ja aatteelliseen puolueettomuuteen sitoutuneen valtion näkökulmasta (ks. esim. 4 artiklan 1 kohta sekä GG:n 140 artikla yhdessä WRV:n 137 §:n 1 momentin kanssa), siinä kohdellaan molempia samanarvoisina ja periaatteessa samanluonteisina siten, että kaikkia ”tunnustuksia" suojellaan riippumatta siitä, perustuvatko ne uskontoon vai ideologiaan. Kun otetaan huomioon tämä GG:n 4 §:n 1 momentin mukainen vapaustakuu, joka kattaa kaikki tunnustukset, tietyn tunnustuksen suojan laajuus ei viime kädessä riipu siitä, miten ”uskonnollisen" ja ”aatteellisen" tunnustuksen välinen raja on yksityiskohtaisesti vedettävä; koska kaikki tunnustukset ovat suojattuja eikä mikään ole ”poissuljettu", uskonnollinen tunnustus ei jää GG:n 4 §:n 1 momentin mukaisen suojan ulkopuolelle esimerkiksi sen vuoksi, että sitä ei voida luokitella mihinkään vakiintuneeseen kirkkoon. Ainoa edellytys GG:n 4 artiklan 1 kohdan mukaiselle suojelulle on siis se, että kyseessä on uskontoon tai ideologiaan perustuva ”tunnustus".

Hovioikeus on perustellusti katsonut, että tämä koskee myös peruslain 7 artiklan 5 kohdan tulkintaa, koska siinä viitataan tässä yhteydessä kiinnostuksen ulkopuolelle jäävän yhteiskoulun lisäksi myös ”tunnustuksellisiin tai aatteellisiin kouluihin". Kun GG:n 4 artiklan 1 kohdassa puhutaan rinnakkain ”uskonnollisesta ja aatteellisesta tunnustuksesta" ja käytetään siten myös termiä ”uskontokunta" ideologian yhteydessä, GG:n 7 artiklan 5 kohdassa rajataan se kuitenkin (asianomaiseen) uskontokuntaan, sillä ”uskontokunta- tai aatteellinen koulu" - tällä tavoin toisistaan erotettuna - seisoo tässä rinnakkain. Uskonnollinen vakaumus ja maailmankatsomus edellyttävät kuitenkin yhtä lailla suljettua, kaikki elämänalueet kattavaa maailmankatsomusta; ne eroavat toisistaan vain siinä, että uskonnolliselle vakaumukselle on ominaista maailmankatsomuksen Jumalakeskeisyys, joka puuttuu maailmankatsomuksellisesta koulukunnasta (vrt. yksityiskohtaisesti jo mainittu senaatin tuomio 19.2.1992 - BVerwG 6 C 5.91 -).

Koska kantajan maailmankatsomusta ja vastaavasti hänen suunnittelemansa yksityisen peruskoulun kasvatuskonseptia leimaa ja hallitsee hänen sitoutumisensa Jumalaan, hänen Raamatussa ilmoitettuun sanaansa ja raamatulliseen ihmiskäsitykseen, tämä koulu on - jollei muista edellytyksistä muuta johdu - GG:n 7 §:n 5 momentissa tarkoitettu Bekenntnisschulen, ja itse asiassa - kuten edellä on jo todettu - riippumatta siitä, voidaanko kantaja luokitella johonkin vakiintuneista kirkoista vai ei. Viimeksi mainitulla voi olla merkitystä korkeintaan sen tarkastelun yhteydessä, onko kunnassa - tässä tapauksessa Hampurin vapaassa ja hansakaupungissa - jo olemassa GG:n 7 §:n 5 momentissa tarkoitettu ”tämäntyyppinen julkinen peruskoulu". Tältä osin asianosaiset eivät kuitenkaan kiistä sitä, että Hampurissa ei ole olemassa sellaista julkista Bekenntnisschulen, jonka kantaja haluaa perustaa ja jota hän haluaa ylläpitää.

Mitä tulee peruslain 7 §:n 5 momentissa tarkoitettuun riidanalaiseen Bekenntnisschulen-kouluihin sovellettaviin erityisiin lisävaatimuksiin, riidanalainen tuomio sisältää kuitenkin lausumia, jotka - ainakin erikseen tarkasteltuna - voivat olla liittovaltion oikeuden vastaisia ja jotka näin ollen vaativat ainakin selvennystä. Tämä koskee erityisesti hovioikeuden näkemystä, jonka mukaan ei ole oikeudellisin perustein moitittavaa, jos kantaja haluaa sääntöjensä mukaan ottaa kouluunsa myös sellaisia lapsia, joiden vanhemmat eivät voi samaistua koulun tarkoituksellisesti raamatulliseen tavoitteeseen. On totta, että Bekenntnisschulen - vaikkakin sellaiseksi oletettua - luonnetta ei muuta se, että vähemmistö oppilaista tulee vanhempiensa kodista, joka ei kuulu Bekenntnisschulen-yhdistyksen uskontokuntaan, eikä näin ollen välttämättä sulje pois Bekenntnisschulen-käymistä oppilaita, jotka ovat saaneet kotona eri uskontokuntaan kuuluvan kasvatuksen. Tämä edellyttää kuitenkin, että tietty uskontokunta on jo selvästi luonnehtinut kyseistä koulua Bekenntnisschuleniksi ja että sen vuoksi voidaan olettaa, että vähemmistö - ja vain vähemmistö - eri uskontokuntaan kuuluvista oppilaista tai jopa ilman uskontokuntaa olevista oppilaista ei voi muuttaa koulun tunnustuksellista luonnetta. Tätä ei ole selvästi ilmaistu riidanalaisessa tuomiossa.

Tässä yhteydessä on myös selvennettävä, että peruslain 7 §:n 5 momentissa yhdessä 4 §:n kanssa annetaan oikeus myöntää lupa yksityisen peruskoulun perustamiseen Bekenntnisschulen-kouluna ei millekään kouluviranomaiselle, vaan hakijan huoltajille ottaen huomioon heidän peruslain 6 §:n 2 momentin 1 kohdan mukainen oikeutensa koulutukseen ja heidän peruslain 4 §:n 1 momentin mukainen uskonnonvapautensa, ja että heidän (yhteinen) uskontonsa on näin ollen ratkaiseva. GG:n 7 artiklan 5 kohdassa tarkoitetun Bekenntnisschulen olettaminen edellyttää siis niiden huoltajien yhteistä uskontokuntaa, jotka (haluavat) lähettää lapsensa kouluun, mikä ”luonnehtii" koulua ja sen koko opetusta (ks. yksityiskohtaisesti jo mainittu senaatin tuomio 19.2.1992 - BVerwG 6 C 5.91 -); viimeksi mainittu edellyttää kuitenkin, että myös opettajat kuuluvat - ainakin pääosin - kyseiseen uskontokuntaan. Huoltajien yhteisen uskontokunnan ratkaiseva tekijä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että, kuten nyt esillä olevassa tapauksessa, esimerkiksi uskonnollinen yhdyskunta tekee aloitteen ja toimii koulun ylläpitäjänä; tällaisessa tapauksessa on kuitenkin varmistettava, että hakemus yksityisen peruskoulun perustamisesta Bekenntnisschulen on viime kädessä asianomaisten laillisten huoltajien tekemä, että se voidaan lukea heidän syykseen ja että koulua ja sen koko opetusta leimaa viime kädessä heidän yhteinen uskontokuntansa. Vain jos tämä voidaan vahvistaa, voidaan poikkeuksellisesti ottaa kouluun sellaisten vanhempien lapsia, jotka kuuluvat eri uskontokuntaan tai jotka eivät ainakaan ole samaa uskontokuntaa kuin koulu.

Hovioikeuden toteamien tosiseikkojen mukaan kantajan suunnittelema koulu täyttää tämän vaatimuksen. Tosin tämä saattoi olla epäilyttävää kantajan sääntöjen alkuperäisen version johdannon mukaan; sen mukaan vain kantajan jäsenten ja suunnitellun koulun opettajien tuli kuulua kantajan edustamaan uskontokuntaan, kun taas huoltajien ja heidän lastensa tuli yleisesti ottaen olla vapaita päättämään, voivatko he ”samaistua (koulun) tietoisesti raamatulliseen tavoitteeseen"; heidän tuli tietää koulun uskonnollisesta pyrkimyksestä, mutta myös olla varmoja siitä, että tämä pyrkimys esitettäisiin aina vain tarjouksena. Hovioikeus katsoi kuitenkin, että nämä epäilykset hälvenivät, koska kaikki huoltajat, jotka kirjallisesti ilmoittivat lapsensa kantajan suunnittelemaan kouluun, jättivät ”samanaikaisesti" peruslain 7 §:n 5 momentissa tarkoitetun hakemuksen julkisen koulun perustamisesta Bekenntnisschulen ja ilmoittivat myös ”hyväksyvänsä koulun ja yhdistyksen tunnustuksellisen ja kasvatuksellisen toiminta-ajatuksen". Näissä olosuhteissa kantajan suunnittelemaa yksityistä peruskoulua ja sen suunniteltua opetuskonseptia luonnehtii tunnustuksellisuus, johon huoltajat ovat tosiasiallisesti sitoutuneet ilmoittaessaan lapsensa kantajalle.

Peruslain 7 §:n 5 momentin mukaisen yksityisen peruskoulun hyväksymisvaatimuksen perusteeksi ei kuitenkaan riitä, että se perustetaan ja sitä ylläpidetään Bekenntnisschulenina kunnassa, jossa ei ole tällaista julkista peruskoulua. Pikemminkin GG 7 §:n 5 momentin säännöstä koskee (myös) GG 7 §:n 4 momentin 2 ja 3 virkkeen kaikkia julkisia kouluja koskeva säännös, jonka mukaan julkiset koulut vaativat valtion lupaa julkisten koulujen sijaiskouluina ja ovat oikeutettuja lupaan vain, jos muun muassa ”opetuksensa tavoitteissa … eivät ole huonompia kuin julkiset koulut".

Tämä varauma on suora seuraus perustuslain 7 artiklan 1 kohdan säännöksestä, jonka mukaan ”koko koululaitos on perustuslain nojalla valtion valvonnassa" - tämä on peruslain 30, 70 ja sitä seuraavat artiklat sekä 83 ja sitä seuraavat artiklat - ja siten sen vastuulla. Tämä vastaa koulu- ja koulutusjärjestelmän poikkeuksellista merkitystä yhteiskunnalle ja erityisesti peruslaissa kaikille kansalaisille yhtäläisesti myönnettyjen perusoikeuksien, erityisesti peruslain 2 artiklan 1 kohdan ja 12 artiklan 1 kohdan, toteutumiselle; valtiolle varattu koko koulujärjestelmän valvonta antaa sille mahdollisuuden täyttää tämä vastuu.

Perusoikeuksiin, joita valtion on noudatettava harjoittaessaan koko koulujärjestelmän valvontaa ja jotka rajoittavat sen sääntelyvaltuuksia vastaavasti alusta alkaen, kuuluu ennen kaikkea ”vanhempien luonnollinen oikeus ja ennen kaikkea vanhemmille kuuluva velvollisuus" huolehtia lapsistaan ja kasvattaa heitä, GG:n 6 artiklan 2 kohdan 1 virke; lisäksi tässä yhteydessä vanhempien ja lasten ”uskon-, omantunnon-, uskonnollisen ja filosofisen vakaumuksen vapaus", GG:n 4 artiklan 1 kohta, on ensiarvoisen tärkeää.

Nämä vanhempien oikeudet konkretisoidaan GG:n 7 artiklan 4 ja 5 kohdassa: Artiklan 4 kohdan mukaan oikeus perustaa julkisia kouluja on periaatteessa taattu. Tästä oikeudesta ei kuitenkaan seuraa, että valtion vastuu ”koko koulujärjestelmästä", josta säädetään peruslain 7 artiklan 1 kohdassa, poistuu, jos vanhemmat käyttävät tätä oikeutta. Pikemminkin oikeus perustaa ja ylläpitää yksityisiä kouluja myönnetään perustuslaissa vain rajoitetusti asianomaisten etujen tasapainottamiseksi. Tämä oikeuttaa varauman, jonka mukaan julkiset koulut, sikäli kuin ne on tarkoitus perustaa korvaamaan julkisia kouluja, erityisesti ”opetuksen tavoitteissaan … eivät saa olla huonompia kuin julkiset koulut".

GG:n 7 artiklan 1 kohdan säännös yhdessä GG:n 7 artiklan 4 kohdan kanssa, jossa on nimenomainen varauma valtion vastuun puolesta koko koulujärjestelmästä, koskee rajoituksetta myös GG:n 7 artiklan 5 kohdassa tarkoitettuja erityisolosuhteita. Säännöksen erityispiirre ei ole se, että se menisi peruslain 7 artiklan 4 kohdan säännöstä pidemmälle tai poikkeaisi siitä vanhempainoikeuksien laajentamisen mielessä; kaikki nämä erityispiirteet, kuten erityiset kasvatukselliset intressit sekä yhteisölliset, tunnustukselliset ja aatteelliset koulut, sisältyvät jo peruslain 7 artiklan 4 kohtaan. Peruslain 7 §:n 5 momentti sisältää sitä vastoin merkittävän rajoituksen peruslain 7 §:n 4 momentin mukaiseen yksityisten koulujen perusvapauteen, sillä siinä suljetaan peruskoulujen eli koko koulujärjestelmän perus- ja alkuopetusasteen perustaminen ja toiminta yksityisten koulujen vapauden ulkopuolelle ja varataan valtiolle; se sallii poikkeuksen tähän yksityisten peruskoulujen peruskieltoon vain siinä mainituin suppein edellytyksin.

Näillä poikkeuksilla kuitenkin - erityisten kasvatuksellisten etujen näkökulman lisäksi - GG:n 4 artiklan 1 kohdan mukainen perusoikeus tunnustuksenvapauteen saa merkittävän aseman GG:n 6 artiklan 2 kohdan 1 lauseen 1 kohdassa suojattujen vanhempien oikeuksien yhteydessä siltä osin kuin GG:n 7 artiklan 5 kohdassa säädetään poikkeuksesta yksityisten peruskoulujen periaatteellisesta kiellosta yksinomaan yhteisö-, tunnustuksellisten ja aatteellisten koulujen osalta asianomaisten vanhempien tai huoltajien pyynnöstä. Peruslain 7 §:n 5 momentti rajoittuu sisällöltään tähän poikkeukseen, joten sillä ei ole samanlaista vaikutusta kaikkiin yksityisiin vaihtoehtokouluihin sovellettavaan peruslain 7 §:n 4 momentin perussääntelyyn, jonka mukaan yksityiset tunnustukselliset peruskoulut saavat opetuksensa tavoitteiden osalta jäädä julkisiin kouluihin nähden taka-alalle tunnustuksellisista syistä esimerkiksi peruslain 4 §:n 1 momentin mukaisen tunnustuksellisen vapauden erityissuojan osalta. Pikemminkin niihin sovelletaan GG:n 7 §:n 4 momentin varaumaa samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin yksityisiin vaihtoehtokouluihin, joten ne ovat oikeutettuja valtion lupaan vain, jos ne eivät jää opetuksen tavoitteissaan jälkeen julkisista kouluista.

Näin ollen muutoksenhakutuomioistuin vahvisti tämän oikeutetusti, vaikka sen oikeusnormit eivät ole monilta osin sopusoinnussa sovellettavan liittovaltion lain, GG:n 7 artiklan 4 kohdan 3 virkkeen kanssa. Viimeksi mainittu koskee erityisesti sen näkemystä, jonka mukaan valtion koulujärjestelmän kasvatustavoitteet eivät ole yksityistä Bekenntnisschulen niin sitova normi, että poikkeamat, jotka johtuvat koko opetusta luonnehtivasta uskonnollisesta vakaumuksesta, olisivat esteenä hyväksyntää koskevalle vaatimukselle, vaan hyväksyntä voidaan evätä vain, jos opetus kohdistuu perustuslain perusarvoja tai valtiollisen järjestyksen perusteita vastaan.

Arvioidessaan, että kantajan suunnittelema yksityinen peruskoulu täyttää peruslain 7 §:n 4 momentin vaatimukset ”rajoituksetta", hovioikeus erotti ensinnäkin julkisten koulujen ”opetuksen tavoitteiden" käsitteessä, joka ei saa olla julkisia kouluja huonompi, yhtäältä opetettavan ”pätevyyden" ja toisaalta ”kasvatuksellisen tuen" osa-alueet.

Sitten se totesi aivan oikein, että julkinen koulu ei ole (vain) opetustavoitteiltaan alempiarvoinen kuin julkiset koulut, kun kyse on tutkinnon osasta, joka on annettava, jos oppilaita tuetaan (tuetaan) siten, että heidän saamansa tutkinto vastaa vastaavan julkisen koulun oppilaille annettavaa tutkintoa.

Tällaisessa opetuksen tavoitteiden eriytetyssä kuvauksessa ei kuitenkaan saa jättää huomiotta sitä, että julkisen koulun erityiset opetustavoitteet voivat hyvinkin vaikuttaa ja heikentää annettavaa pätevyyttä, jolloin voi syntyä puutteita verrattuna vastaaviin julkisiin kouluihin. Tällaisia puutteita voi syntyä kahdella tavalla: Yhtäältä erityiset koulutustavoitteet voivat rajoittaa tai jopa sulkea pois sellaisten aineiden opetuksen, jotka eivät ole uskontokuntaopetuksen mukaisia, mutta jotka ovat välttämättömiä ”vastaavan tutkinnon" suorittamiseksi, mikä on erityisen mahdollista Bekenntnisschulen tapauksessa. Tällainen puute voi kuitenkin syntyä myös silloin, kun säädetty oppimateriaali tarjotaan periaatteessa kokonaisuudessaan, mutta - erityisten koulutustavoitteiden vuoksi - puutteita tai epämuodostumia syntyy jo ”matkalla" kohti tavoiteltua tutkintoa, nimittäin oppimateriaalin opetustavan seurauksena. Näin voi tapahtua erityisesti silloin, jos oppiainetta ei esitetä riittävästi yleissivistävänä oppimateriaalina, vaan lyhennetyssä muodossa tunnustuksellisten koulutustavoitteiden valossa, tai jos sen hahmottaminen on alusta alkaen ennalta määrätty tässä yhteydessä välitettävien erityisten koulutustavoitteiden liiallisen hallitsevuuden vuoksi. Jos näin estetään tai ainakin vaikeutetaan huomattavasti yksittäisen oppilaan puolueetonta vastaanottoa ja ennakkoluulotonta itsenäistä arviointia täydellisestä ja väärentämättömästä oppimateriaalista, syntyy vaje julkisiin kouluihin verrattuna. Sen vuoksi on tarpeen, että osana julkisen koulun tavoitteleman pätevyyden tarkastelua - ja itse asiassa osana niitä opetustavoitteita, joissa se ei saa peruslain 7 §:n 4 momentin 3 kohdan mukaisesti jäädä jälkeen julkisista kouluista - tarkastellaan myös sen erityisiä opetustavoitteita sen selvittämiseksi, antavatko ne aihetta erityiseen huoleen siitä, että niiden noudattamisen seurauksena syntyy huomattavia puutteita välitettävään pätevyyteen nähden.

Tällainen julkisen koulun erityisten kasvatustavoitteiden vaikutusten tarkastelu annettavaan tutkintoon ei ole ristiriidassa vanhempien, oppilaiden ja opettajien uskon- ja Bekenntnisschulen-vapauden (GG:n 4 §:n 1 momentti) eikä siihen liittyen vanhempien kasvatusoikeuden (GG:n 6 §:n 2 momentin 1 virke) eikä GG:n 7 §:n 4 momentin 1 virkkeen 1 kohdan takaaman yksityisten koulujen vapauden kanssa näiden perusoikeuksien osalta. Erityisesti ei pidä paikkaansa, kuten hovioikeus katsoo, että kun valtio tutkii yksityisen Bekenntnisschulen välittämiä tutkintoja mahdollisten puutteiden varalta, se ”tutkii Bekenntnisschulen ja alistaa sen arvioitavaksi", kuten hovioikeus katsoo. Pikemminkin, kuten edellä on jo selostettu, tällaisen tarkastelun ainoana tarkoituksena on varmistaa perustuslain 7 §:n 4 momentissa yksityisille vaihtoehtoisille kouluille suoraan perustuslaissa säädetyssä lupamenettelyssä valtion yleisen vastuun ensisijaisuus koko koulujärjestelmässä ja erityisesti niiden opetustavoitteiden saavuttaminen, jotka valtio on sallitusti asettanut annettavan ”vastaavan" tutkinnon osalta, ja se on vanhempien, oppilaiden ja opettajien uskonnonvapauden vastaista.

Vastaaja on väittänyt, että kantajan pedagogisen konseptin useat yksittäiset lausumat sekä siihen kokonaisuutena sisältyvä tendenssi antavat vaikutelman, että ainakin yksittäisissä oppiaineissa opetettava asia on arvioitava vain epätäydellisesti tai ainakin ennalta määrätty alusta alkaen ja opetettava yksinomaan kantajan tunnustuksellisesta näkökulmasta. Tällaista arviota kantajan pedagogisesta konseptista ei voida hylätä suoralta kädeltä, varsinkaan siltä osin kuin siinä todetaan, että Raamattu on ratkaiseva auktoriteetti kaikissa kysymyksissä ja kaikilla opetuksen aloilla on vallitsevien ja historiallisten teorioiden ja ideologioiden kriittisen tarkastelun mittapuu (nro 3.5). Nämä ja muut vastaavat pedagogisen konseptin lausunnot (vrt. erityisesti saksan opetusta koskeva nro 4.1) eivät kuitenkaan sinänsä oikeuta olettamaan, että yleissivistävän opetuksen opetus tässä koulussa on alusta alkaen lyhennettyä. Sitä, onko perusteltu konkreettinen huoli siitä, että uskontokuntasidonnaisuudesta aiheutuu huomattavia puutteita opetettavassa pätevyydessä, ei ole arvioitava pelkästään pedagogisen konseptin abstraktien määrittelyjen perusteella, vaan yksittäisten oppiaineiden opetussuunnitelmien yhteydessä. Tämä johtuu siitä, että vain niissä esitettyjen yleisten ja erityisten oppimistavoitteiden, opetussisältöjen, -menetelmien ja -materiaalien perusteella voidaan tehdä riittävä johtopäätös siitä, johtavatko koulun uskonnolliset perussiteet siihen, että koulun tarjoamat oppiaine- ja yleissivistystaidot eivät vastaa julkisten koulujen tasoa.

Hovioikeuden toteamusten ja kiistattomien tosiseikkojen mukaan tällaista konkreettista huolta ei kuitenkaan ole. Näin ollen kantajan suunnittelema koulu pyrkii vähintään valtion koulujen tasoa vastaavaan älylliseen suoritustasoon. Oppilaille ”opetetaan tekniikan tasoa". Tätä vahvistaa erityisesti se, että vastaaja arvioi nimenomaisesti ja ehdoitta kantajan esittämät opetus- ja tuntiohjelmat - tosin useiden parannusten jälkeen - riittäviksi ja että vastaajan asiantuntijaviranomainen hyväksyi kantajan suunnitteleman yksityisen peruskoulun luvan tämän perusteella. Senaatin suullisessa käsittelyssä vastaaja vahvisti, että kantajan suunnitteleman koulun luvanvaraisuutta ei ollut kyseenalaistettu teknisten ja koulutuksellisten vaatimusten osalta. Hovioikeuden mainitsemissa asiakirjoissa olevat opetussuunnitelmat eivät anna senaatille aihetta poiketa tästä arviosta.

Hovioikeus on myös perustellusti kiistänyt sen, että kantajan tavoittelemat erityiset opetuksen tavoitteet olisivat missään tapauksessa olleet liittovaltion lainsäädännön mukaan opetuksen tavoitteille asetettavien vaatimusten osalta - GG:n 7 artiklan 4 kohdan 3 lauseessa tarkoitettuna opetuksen tavoitteiden lisäosa-alueena - alempiarvoisia kuin julkisten koulujen tavoitteet.

Se arvioi kuitenkin myös väärin GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virkkeen vaatimukset, jotka koskevat yksityisten vaihtoehtoisten koulujen, mukaan lukien GG:n 7 §:n 5 momentissa tarkoitetut Bekenntnisschulen, opetuksen tavoitteita, ja rikkoi siten liittovaltion oikeutta, kun se katsoi, että vastaaja ei ollut oikeutettu asettamaan yksityisen vaihtoehtoisen koulun kouluviranomaista sitovaksi normiksi koululainsa 2 §:ssä säädettyjä ”kasvatus- ja koulutuskäsityksiä". Kasvatus- ja koulutuskäsitysten osa-alueen (jota hovioikeus muuten kutsui välitettäväksi pätevyydeksi) osalta se ei kuitenkaan itse soveltanut tätä virheellistä normia, vaan - kuten edellä on jo todettu - edellytti yksityisiltä vaihtoehtoisilta kouluilta, että ne välittäisivät pätevyyden, joka vastaa julkisten koulujen pätevyyttä. Sitä vastoin valtio saisi määrätä yksityisille vaihtoehtoisille kouluille koulutustavoitteita vain hyvin rajoitetusti. Sillä pitäisi olla oikeus evätä yksityisen peruskoulun perustamishakemuksen hyväksyminen vain, jos koulun ”opetustavoitteet" (tällä tarkoitetaan ensisijaisesti ”kasvatustavoitteita") loukkaavat perustuslaissa vahvistettuja perusarvoja tai kohdistuvat valtiosäännön 20 artiklan 1 kohdan ja 28 artiklan 1 kohdan mukaisesti valtiollisen järjestyksen perusteita vastaan.

Näin katsoessaan hovioikeus on tulkinnut virheellisesti peruslain 7 artiklan 1, 4 ja 5 kohdan kokonaissäännöksen sisältöä. Sen on tosin itsekin myönnettävä, että valtion toimivalta määrätä vähimmäisvaatimuksista myös yksityisille vaihtoehtoisille kouluille seuraa väistämättä peruslain 7 §:n 1 momentista, jonka mukaan koko koulujärjestelmä on valtion valvonnassa. Ei voida myöskään jättää huomiotta sitä, että GG:n 7 §:n 4 momentin 3 lauseen 3 kohdan käsitteen ”opetuksen tavoitteet" sisältö ei rajoitu ainoastaan annettavaan tutkintoon, vaan se sisältää myös kasvatustavoitteet; näin ollen liittovaltion perustuslakituomioistuin - huolimatta 6 §:n 3 momentin suojaamista kasvatustavoitteista - on katsonut, että GG:n 7 §:n 4 momentin 3 kohdan mukaan ”opetuksen tavoitteet" eivät rajoitu ainoastaan annettavaan tutkintoon, vaan myös kasvatustavoitteet sisältyvät siihen. 2 lauseen 1 virkkeen suojaamasta opetustavoitteesta huolimatta - liittovaltion perustuslakituomioistuin on johtanut peruslain 7 artiklan 1 kohdasta valtion kasvatustehtävän, joka vastaa vanhempien oikeutta kasvatukseen, ja liittovaltion hallintotuomioistuin sisällyttää myös kasvatustavoitteet peruslain 7 artiklan 4 kohdan 3 virkkeessä tarkoitettuihin opetustavoitteisiin. Tästä huolimatta hovioikeus evää vastaajalta valtuudet asettaa julkisia kouluja koskevassa koululaissaan säädetyt kasvatustavoitteet yksityisen vaihtoehtokoulun kouluviranomaista sitovaksi normiksi.

Kun hovioikeus perustelee kantaansa nimenomaan kantajan suunnitteleman rippikoulun osalta toteamalla, että ”kysymys siitä, onko uskonnolliseen tunnustukseen suuntautuva opetus toissijainen valtion koulujen ei-riippumattomaan opetustavoitteeseen nähden, koskee olennaiselta sisällöltään yksityisten koulujen vapautta", tämä perustuu selvästi huoleen siitä, että valtio voisi sitovia opetustavoitteita liian laajasti sääntelemällä myös yksityisten Bekenntnisschulen osalta rajoittaa niiden vapautta omiin nimenomaisesti riippumattomiin opetustavoitteisiinsa, mikä taataan yksityisten koulujen vapauden art. 7 §:n 4 momentin 1 lauseen 1 kohdassa taattu yksityisten oppilaitosten vapaus omiin, nimenomaan kirkkokunnallisiin kasvatustavoitteisiinsa. Tämä huoli olisi perusteltu, jos valtiolla olisi GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virkkeen nojalla oikeus määrätä yksityisille vaihtoehtoisille kouluille, mukaan luettuina Bekenntnisschulen, erityisiä kasvatustavoitteita osana ”opetuksen tavoitteita" ja siten kieltää samalla muut kasvatustavoitteet. Näin ei kuitenkaan ole (ks. esimerkiksi liittovaltion perustuslakituomioistuimen lausunnot asiassa BVerfGE 27, 195, 200 ja sitä seuraavat), eikä vastaaja ole tehnyt näin yksityisiä kouluja koskevassa laissaan omaksumalla nimenomaisesti julkisille kouluille säädetyt SchulG:n 2 §:n 1 ja 2 momentin opetustavoitteet. Erityisesti se ei ole tehnyt mitään sisällöllisiä määräyksiä, jotka - kuten velvollisuus uskonnolliseen ja aatteelliseen neutraaliuteen - voisivat olla ristiriidassa tunnustuksellisen opetuksen kanssa. Se on pikemminkin rajoittunut nimeämään ja julistamaan sekä julkisia kouluja että yksityisiä vaihtoehtoisia kouluja sitoviksi ne vaatimukset, joita se pitää tarpeellisina - kuten suvaitsevaisuusvaatimus, josta on vielä keskusteltava - jotta voidaan varmistaa - positiivisesti - de? inhimillinen kuva peruslaista (ks. BVerfGE 4, 7, 15 f.; 32, 98, 108; 41, 29, 50). Tämä on selvitettävä yksityiskohtaisesti:

Ei ole tarpeen selittää enempää, että vaatimukset, jotka koskevat perustuslain mukaan kaikkia toimeenpanovallan toimia ja joita myös valtion ja kuntien on näin ollen noudatettava julkisten koulujen ylläpitäjinä, ovat osa GG:n 7 artiklan 4 kohdan 3 virkkeessä tarkoitettua opetuksen vähimmäistavoitteita ja nimenomaan kaikkien julkisten koulujen opetustavoitteita. Koska valtio vastaa peruslain 7 §:n 1 momentin mukaan koko koulujärjestelmästä, myös julkisista kouluista, ja näin ollen myös yksityisissä vaihtoehtoisissa kouluissa annettava opetus on viime kädessä sen vastuulla, perustuslain suoraan edellyttämä opetustavoitteiden vähimmäisvaatimus koskee myös yksityisiä vaihtoehtokouluja. Yksityiskohtaisesti nämä ovat - positiivisesti - vaatimus kunnioittaa jokaisen ihmisen ihmisarvoa, GG:n 1 artiklan 1 kohta, ja siihen liittyen (”Saksan kansa tunnustaa siis loukkaamattomat ja luovuttamattomat ihmisoikeudet …", GG:n 1 artiklan 2 kohta) perusoikeudet, jotka sisältyvät GG:n 2 ja sitä seuraavat artiklat. GG:n 2 artiklan 1 kohdan mukaiset perusoikeudet, erityisesti oikeus persoonallisuuden vapaaseen kehittymiseen, GG:n 2 artiklan 1 kohta, ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä, GG:n 3 artiklan 1 kohta, sekä lopuksi GG:n 20 artiklassa luetellut demokraattisen ja sosiaalisen oikeusvaltion perustuslailliset periaatteet. Tämä on viime kädessä myös hovioikeuden näkemys, joka kuitenkin määrittelee tämän valtion kasvatustavoitteiden vähimmäisvaatimuksen, joka sitoo myös yksityisiä vaihtoehtoisia kouluja, - kielteisesti - yksityisen koulun vapauden esteeksi, jota julkinen koulu ei voi kyseenalaistaa.

Toisin kuin hovioikeus katsoo, valtion - peruslain mukaisen toimivallan mukaan asianomaisen osavaltion - ei tarvitse rajoittua tähän vähimmäisvaatimukseen, kun se standardoi opetuksen tavoitteet osana GG:n 7 artiklan 4 kohdan 3 virkkeessä tarkoitettuja ”opetuksen tavoitteita", joiden taakse yksityiset vaihtoehtokoulut eivät saa jäädä, vaan se voi ylittää sen. Käsillä oleva tapaus ei anna aihetta kattavaan ja yksityiskohtaiseen keskusteluun siitä, mihin raja on tässä suhteessa vedettävä sen varmistamiseksi, että julkisilla kouluilla, jotka ovat perustuslain 7 §:n 4 momentin 1 virkkeen nojalla sallittuja ja suojattuja, ja erityisesti Bekenntnisschulen, joita korostetaan erityisesti 7 §:n 5 momentissa, on riittävä vapaus toteuttaa omia legitiimejä kasvatuksellisia ajatuksiaan. Seuraavat (osittaiset) rajaukset ovat tässä yhteydessä riittäviä:

Hovioikeuden olettamaa vaaraa siitä, että kantajan koulutustavoitteiden tutkiminen erityisesti sen selvittämiseksi, jäävätkö ne vastaajan asettamien koulutustavoitteiden alapuolelle, voisi johtaa hänen uskonnollisten vakaumustensa tutkimiseen ja arviointiin, jota ei voida ottaa tutkittavaksi, ei ole olemassa. Valtio on erityisesti peruslain 4 §:n 1 momentin nojalla velvollinen noudattamaan tiukkaa uskonnollista ja aatteellista puolueettomuutta, eikä se näin ollen saa - positiivisesti - määrätä kasvatustavoitteiksi omia vastaavia sisältöjä eikä - negatiivisesti - arvioida tiettyjä uskontokuntia sellaisina tai edes antaa niille arvovaltaista tuomiota. Jälkimmäinen ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että se - kuten edellä on selostettu - vastuun osalta koko koulujärjestelmästä ja erityisesti niiden opetustavoitteiden noudattamisesta, jotka se on sallitusti normittanut - ottaen huomioon muun muassa uskonnon- ja vakaumuksenvapautta koskevan perusoikeuden, peruslain 4 §:n 1 momentin - tarkastelee yksityisten vaihtoehtokoulujen opetustavoitteita peruslain 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä tarkoitetussa merkityksessä sen määrittämiseksi, ovatko ne alempiarvoisia kuin julkisten koulujen tavoitteet. Tässä yhteydessä yksityiset vaihtoehtokoulut voivat vapaasti pyrkiä valtion määrittelemien opetustavoitteiden lisäksi myös muihin opetustavoitteisiin, myös kasvatustavoitteisiin, jotka eivät missään tapauksessa ole ristiriidassa valtion tavoitteiden kanssa, varsinkin kun valtion opetustavoitteet jättävät tyypillisesti tilaa yksittäisten oppituntien sisältöjen täyttämiselle. Tältä osin ei kuitenkaan tarvita tässä yhteydessä lisäselvityksiä; toisaalta vastaaja ei missään tapauksessa kiellä kantajalta oikeutta tavoitella omia opetustavoitteitaan, jotka ovat riippuvaisia sen tunnustuksesta; toisaalta - kuten jäljempänä selitetään - on odotettavissa, että kantajan suunnittelema koulu noudattaa vastaajan (myös) yksityisille vaihtoehtoisille kouluille standardoimia opetustavoitteita ilman, että sitä estettäisiin tavoittelemasta myös omia opetustavoitteitaan, jotka ovat riippuvaisia sen tunnustuksesta.

Perustuslailliset perusteet eivät ole esteenä sille, että vastaaja on nyt nimenomaisesti julistanut alun perin vain julkisia koulujaan varten säädetyt kasvatustavoitteet sitoviksi yksityisiä vaihtoehtoisia kouluja varten joulukuussa 1990 tehdyllä yksityiskoululakiin tehdyllä vastaavalla muutoksella. Koululainsäädännöstä vastaavat osavaltiot eivät ole estettyjä menemästä perustuslain 7.4 §:n 3 momentissa tarkoitettujen opetustavoitteiden ja erityisesti yksityisten vaihtoehtoisten koulujen opetustavoitteiden määrittelyssä perustuslain jo suoraan edellyttämiä vähimmäisvaatimuksia pidemmälle, kunhan perustuslain 7.4 §:n 1 momentin nojalla perustuslaissa hyväksytyille ja tuetuille julkisille kouluille ja erityisesti Bekenntnisschulen säilyy riittävä vapaus toteuttaa omat lailliset opetustavoitteensa. Näin on vastaajan yksityisistä kouluista annetun lain 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa, sellaisena kuin se on muutettuna 21 päivänä heinäkuuta 1989 annetulla lailla (HmbGVBl. s. 160) ja 4 päivänä joulukuuta 1990 annetulla kolmannella muutoslailla (HmbGVBl. s. 245), yhdessä 17 päivänä lokakuuta 1977 annetun Hampurin koululain 2 §:n 1 ja 2 momentin (HmbGVBl. s. 297), sellaisena kuin se on muutettuna 18 päivänä kesäkuuta 1985 annetulla lailla (HmbGVBl. s. 143), kanssa, säädettyjen koulutustavoitteiden kanssa.

Hovioikeus ei vielä 26.11.1990 antamassaan tuomiossa voinut ottaa tätä vastaajan joulukuussa 1990 tekemää yksityiskoululain muutosta sellaisenaan huomioon, vaikka se oli jo käsitellyt koululain 2 §:n sisällöllisiä vaatimuksia, jotka - suoraan - koskivat alun perin vain vastaajan julkisia kouluja. Tällaisessa tapauksessa muutoksenhakutuomioistuimella on oikeus ja velvollisuus soveltaa suoraan (ensimmäistä kertaa) osavaltion lain säännöstä ja tulkita sitä liittovaltion perustuslain mukaisesti (ks. BVerwG, tuomio 20.2.1990 - BVerwG 1 C 30.86 - NJW 1990, 2768). On käynyt ilmi, että SchulG:n 2 §:n 1 ja 2 momentin koulutustavoitteisiin, jotka on nyt nimenomaisesti säädetty myös yksityisille vaihtoehtoisille kouluille, ei ole mitään huomautettavaa, koska ne lähinnä vain konkretisoivat niitä vaatimuksia, jotka johtuvat jo itse perustuslaista. Erityisesti ei ole syytä pelätä, että yksityisillä vaihtoehtoisilla kouluilla ei olisi riittävää vapautta toteuttaa omia kasvatustavoitteitaan. Yksityisten Bekenntnisschulen osalta on korostettava, että niissä ei esimerkiksi määrätä tunnustuksellisesta sisällöstä, joka voisi luvattomasti kilpailla asianomaisen uskontokunnan edustaman sisällön kanssa; päinvastoin ei myöskään velvoiteta uskonnolliseen ja aatteelliseen puolueettomuuteen, joka voisi olla esteenä tunnustukselliselle opetukselle. Pikemminkin nämä kasvatustavoitteet rajoittuvat olennaisesti siihen, että oppilaille annetaan ohjausta, jonka avulla he voivat päättää omasta elämästään peruslain ihmisyyden käsitteen mukaisesti, unohtamatta heidän yhteisöllisyyttään ja yhteisöllisyyttä (ks. BVerfGE 4, 7, 15 f.; 32, 98, 108; 41, 29, 50). Tähän yksittäisen oppilaan yksilölliseen päätökseen voi toki liittyä esimerkiksi sitoutuminen uskontokunnan arvoihin ja sisältöön; yksityisen vaihtoehtokoulun on tältä osin vain tarjottava edellytykset sille, että tämä päätös voidaan tosiasiallisesti tehdä yksilöllisenä ja rajoituksista vapaana päätöksenä.

Tässä yhteydessä seuraavat kasvatustavoitteet ovat erityisen tärkeitä: SchulG:n 2 §:n 1 momentin mukaan koulun on autettava oppilaita kehittämään kykyjään ja taipumuksiaan, ajattelemaan, arvioimaan ja toimimaan itsenäisesti ja johtamaan elämäänsä omalla vastuullaan ja samalla sitoutumaan valtioon ja yhteiskuntaan; 2 §:n 1, 4 ja 7 momentin 1, 4 ja 7 kohta. 2 SchulG:n 2, 2, 4 ja 7 kohdan mukaan oppilaita on autettava suuntautumaan itsenäisesti, mutta myös sitoutumaan arvoihin, mikä voi tarkoittaa erityisesti myös tunnustuksellista sitoutumista; lisäksi heidät on valmistettava poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vastuunottoon ja osallistumaan yhteiskunnan muokkaamiseen vapauden ja kansanvallan perusjärjestyksen mukaisesti; lopuksi heidät on saatava kehittämään ja vahvistamaan yksilöllisiä havainto- ja arviointikykyjään tietoyhteiskunnassa, jolle on ominaista uusi media- ja viestintäteknologia. Erityisen kiinnostava on SchulG:n 2 §:n 2 momentin 5 kohta, jonka mukaan oppilaita on autettava järjestämään suhteet muihin ihmisiin oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja suvaitsevaisuuden periaatteiden mukaisesti.

Toisin kuin vastaaja katsoo, hovioikeuden tekemien, kantajan esittämiin pedagogisiin tavoitteisiin liittyvien tosiseikkojen perusteella ei ole syytä pelätä, etteivät ne täyttäisi SchulG:n 2 §:n 1 ja 2 momentissa säädettyjä edellytyksiä. On totta, että yksittäiset edellä mainitut kohdat, jotka liittyvät keskusteluun annettavasta pätevyydestä, antavat ensi näkemältä vaikutelman, että tavoitteena on sitoa oppilaat tiettyyn uskontokuntaan ja arvioida kirjallisuuden teoksia sen mukaisesti esimerkiksi siinä vaiheessa, kun yksittäinen oppilas ei vielä kykene muodostamaan omaa käsitystään riittävän täydellisen ja neutraalin tiedon puuttuessa, ja näin ollen hänellä on vaara sitoutua enemmän tai vähemmän sokeasti kantajan uskontokuntaan. Sama pätee esimerkiksi kohdassa 2.2 mainittuun tavoitteeseen alistua ilolla Jumalan henkeen ja tahtoon ”luopuen samalla autonomiasta ja itsetarkoituksellisuudesta" sekä kohdassa 3.4 tavoiteltuun alttiuden vähentämiseen ”illuusiolle elämän täyttymisestä itsensä toteuttamisen kautta". Samasta pedagogisesta käsitteestä on kuitenkin muitakin lausumia, jotka - erityisesti esitettyjen opetus- ja tuntiohjelmien yhteydessä - viittaavat siihen, että kantaja ja hänen koulunsa kokonaisuutena pyrkivät luomaan avoimen ilmapiirin. Näin ollen hän haluaa, että hänen vanhemmille ja oppilaille esittämänsä sitoumus ymmärretään ensinnäkin vain tarjouksena, johon sisältyy mahdollisuus, että tätä tarjousta ei hyväksytä ilman, että asianomainen oppilas ”suljetaan pois" tämän seurauksena. Lisäksi toistuvasti korostetaan avointa keskustelua ja puolueetonta tutkimusta (ks. esim. kohta 2.6). Mitä tulee kantajan kannattamaan tunnustukseen, sitä on tarjottava oppilaille ”painokkaasti", mutta ilman ”tarpeetonta painostusta".

Nämä kantajan kasvatustavoitteet eivät sulje pois sitä mahdollisuutta, että kantaja pyrkii myös edellä mainittuihin kasvatustavoitteisiin, joista vastaaja on säätänyt yksityiskoululain 7.1 §:n 1 momentissa, sellaisena kuin se on joulukuussa 1990 annetussa versiossaan, yhdessä koululain 2.1 ja 2 §:n kanssa myös yksityisten vaihtoehtoisten koulujen osalta riittävällä tavalla - kuten peruslain 7.4 §:n 3 momentissa edellytetään. Tässä yhteydessä on tarpeen selventää, että GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virkkeen vaatimus, jonka mukaan yksityiset vaihtoehtokoulut ”eivät saa jäädä opetustavoitteiltaan jälkeen julkisista kouluista", vaikka sitä yleisesti - yksinkertaistettuna - kutsutaankin opetustavoitteiden ”vastaavuusvaatimukseksi", ei edellytä positiivista näyttöä vastaavuudesta. GG:n 7 artiklan 4 kohdan 3 virkkeen vaatimus täyttyy pikemminkin jo sillä, että yksityisen vaihtoehtokoulun opetustavoitteiden konkreettisen ja yksityiskohtaisen tarkastelun perusteella voidaan tehdä todennettavissa oleva ennuste siitä, että yksityinen vaihtoehtokoulu - oletettavasti - ei ainakaan jää jälkeen julkisten koulujen opetustavoitteista; pelkät epäilyt eivät riitä tältä osin kyseenalaistamaan muutoin konkreettisesti perusteltua ennustetta. Tätä mieltä on myös liittovaltion perustuslakituomioistuin, kun se toteaa, että vaikka yksityisen vaihtoehtoisen koulun hyväksyminen sisältää odotuksen siitä, että se tarjoaa opetusta ja koulutusta, joka ei muun muassa opetustavoitteidensa vuoksi ole julkista koulua huonompaa, tämän odotuksen täyttyminen ei viime kädessä riipu niinkään koulun suunnitelmista ja tavoitteista kuin sen käytännön toiminnasta, jota voidaan yleensä arvioida vasta tietyn ajan kuluttua (BVerfGE 27, 195, 204). Lisäksi hovioikeus on tässä yhteydessä perustellusti huomauttanut, että kantajan yksityiseksi vaihtoehtoiseksi kouluksi suunnittelema koulu on valtion kouluvalvonnan alainen riippumatta siitä, onko se luonteeltaan yksityinen Bekenntnisschulen. Näin ollen vastaajalla on tilaisuus havaita mahdolliset ei-toivotut kehityssuuntaukset, joita ei voida tällä hetkellä erityisesti ennakoida mutta joita ei myöskään voida sulkea pois ja jotka ilmenevät opetuksen aloittamisen jälkeen, ja puuttua niihin kouluvalvonnan keinoin.

Hovioikeuden tekemien tosiseikkoja koskevien toteamusten perusteella voidaan olettaa, että kantajan suunnittelema koulu ei ole huonompi kuin vastaavat julkiset koulut edes niiden opetustavoitteiden osalta, jotka vastaaja on voinut asettaa peruslain 7.4 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla. Tässä ennusteessa on kantajan eduksi otettava huomioon myös se, että hovioikeuden tosiseikkoihin perustuvien toteamusten mukaan sekä kantajan esittämät opetussuunnitelmat, jotka suurelta osin vastaavat vastaajan valtion opetussuunnitelmia, että hänen valitsemiensa opettajien koulutus, joiden on täytettävä samat vaatimukset kuin valtion opettajien, osoittavat, että kantajan suunnitteleman koulun opetus - lukuun ottamatta sen erityisiä, tunnustuksellisia kasvatustavoitteita - vastaa aluksi mahdollisimman pitkälle julkisten koulujen opetusta ja siten väistämättä myös valtion kasvatustavoitteita. Tältä osin kantajan opetuskonseptia koskevien hovioikeuden tosiseikkoihin perustuvien toteamusten mukaan ei ole konkreettisesti perusteltua huolta siitä, että kantaja ei ottaisi opetuksessaan huomioon valtion kasvatustavoitteita, jotka koskevat oppilaiden auttamista itsenäiseen orientoitumiseen ja omaehtoiseen elämänhallintaan sekä yksilöllisen hahmottamis- ja arvostelukyvyn kehittämiseen ja toteuttamiseen.

Lopuksi tämä koskee myös - riippumatta kantajan suunnitteleman koulun uskontokunnallisesta luonteesta - sekä vastaajan että hallinto-oikeuden korostamaa kasvatustavoitetta, jonka mukaan oppilaita on autettava muodostamaan suhteita muihin ihmisiin muun muassa suvaitsevaisuuden periaatteiden mukaisesti. Suvaitsevaisuus ei tässä yhteydessä tarkoita avoimuutta ja puolueettomuutta siinä mielessä, että oppilaita ei saisi opettaa kehittämään tiettyä omaa vakaumusta, tunnustamaan sitä ja tarvittaessa puolustamaan sitä; pikemminkin tämä kasvatustavoite, kun sitä sovelletaan perustuslain mukaisesti nimenomaan Bekenntnisschulen-kouluihin, edellyttää vain sellaista suvaitsevaisuutta muita, toisistaan poikkeavia vakaumuksia kohtaan, joka on edellytyksenä avoimelle keskustelulle muiden vakaumusten kanssa. Kantajan kasvatuskonsepti kuitenkin nimenomaisesti edellyttää juuri tätä. Vaikka tämä suvaitsevaisuuden vähimmäistaso kieltää eri vakaumusten väheksymisen ja erityisesti mustamaalaamisen, se ei missään tapauksessa kiellä oman vakaumuksen edistämistä. Lisäksi tällaisen mainonnan sallittavuus tietyn uskontokunnan osalta seuraa jo siitä, että Bekenntnisschulenille annetaan GG:n 7 §:n 4 ja 5 momentissa nimenomainen lupa toimia yksityisinä vaihtoehtoisina kouluina, sillä jokainen ”uskontokunta" on luonteeltaan sellainen, että se tunnustaa ja mainostaa omia ajatuksiaan ja arvojaan siinä uskossa, että ne ovat oikeita. GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virke ei kuitenkaan sulje pois tällaista kasvatustavoitetta yksityisen Bekenntnisschulen osalta, vaan päinvastoin edellyttää sitä itsestäänselvyytenä ja siten sallittuna.

Hovioikeuden tekemistä tosiseikkoihin liittyvistä toteamuksista ei voida päätellä, että kantaja pyrkisi suunnitellussa Bekenntnisschulen-koulussaan kasvatukselliseen tavoitteeseen, joka olisi muiden uskontokuntien, näkemysten, vakaumusten ja arvojen halventaminen tai jopa mustamaalaaminen - mikä ylittää tällaisen sallitun mainonnan. Siltä osin kuin kantajan pedagogisessa konseptissaan käyttämä termi ”perusteettomat ulkoapäin johdetut mielihyvän tavoittelijat" marraskuun 1987 versiossa nro 4.1 saattoi antaa vaikutelman paitsi yleisten kehityssuuntien moraalisesta tuomitsemisesta myös tällä tavoin luonnehdittujen toisinajattelijoiden asenteen yleisestä mustamaalaamisesta, hän korjasi tämän uudessa versiossa nro 4.1., jossa hän on esittänyt, että hän olisi voinut käyttää ”perusteettomia ulkoapäin johdettuja mielihyvän tavoittelijoita". 4.1 maaliskuussa 1990 ja puhui ymmärrettävämmin ajattelutavasta, joka omien etujensa ajamiseksi suuntautui lyhytaikaiseen tarpeiden tyydyttämiseen ja oli siksi hänen, kantajan, näkökulmasta torjuttava. Alkuperäinen muotoilu näyttäytyy näin ollen - ja myös pedagogisen käsitteen yleisessä kontekstissa - pikemminkin sanallisena liioitteluna eikä - kuten se saattaisi näyttää erikseen - suvaitsemattomuuden ilmauksena. Jos niiden sisältöä arvioidaan asianmukaisesti, myös nämä käsitteeseen kohdistuvat kriittiset huomautukset pysyvät niiden rajojen sisällä, joita Bekenntnisschulen ja näin ollen myös Bekenntnisschulen voi vaatia itselleen selventääkseen omaa näkemystään ja erottaakseen sen toisten erilaisista arvioinneista ilman, että se olisi näin ollen ”suvaitsematon".

Kaiken edellä esitetyn perusteella hovioikeuden oikeudellinen arvio siitä, että kantajan suunnittelema koulu ei ole opetuksen tavoitteiltaan ”rajoituksetta" huonompi kuin vastaavien julkisten koulujen opetuksen tavoitteet GG:n 7 §:n 4 momentin 3 virkkeessä tarkoitetulla tavalla, on joka tapauksessa lopputulokseltaan oikea.